"Raskaus oli ensimmäisten kuukausien ajan enemmän hämmentävä kuin iloa tuottava asia. Aivan kuin olisin seurannut elämääni ulkopuolelta: Minä raskaana? Miten se on mahdollista? Mitä se tarkoittaa?"

"Pum, paksuna oltiin. Pulla uunissa. Ei peruutusnappulaa, ei lisämietintäaikaa. Elämä mullistuu yhdeksän kuukauden kuluttua, mikään ei ole entisellään, minä en ole entiselläni, eikä mieheni saati sitten avioliittomme."

"Olikohan tämä ihan loppuun asti mietitty juttu?... Mies jaksoi vakuutella, että vauva syntyy juuri sopivaan aikaan ja että kaikki kyllä järjestyy. Oli hyvä, että toinen meistä oli luottavainen. En tiedä mitä olisin ajatellut, jos hän olisi ollut yhtä ahdistunut kuin minä."

Nuo on pätkiä kirjasta Minä en sitten muutu (Minna Kiistala). Melko samanlaisia fiiliksiä mitä itekin käyny läpi. Sanoisin että tälläkin hetkellä on vähän sellanen ulalla oleva olo. Mietin paljon, että miten ihmeessä sitä tulee pärjäämään. Mutta kai se jotenkin lutviutuu itsekseen. Ei pitäis stressata liiaksi.

Yks asia mikä on harmittanut Helsingissä käynnin jälkeen on se, että läheiset on niin kaukana. Tukiverkosto puuttuu. Se on mietityttänyt melko paljon. Okei, aikuinen ihminen, pitäis selvitä itekseen, mutta tuleva tilanne on niin outo ja uusi, että oishan se ihan jees jos ois läheiset lähellä. Mut onhan täälläki ihania ihmisiä jotka auttaa ihan varmasti <3.

Helsingissä tosiaan käytiin sutinareissulla. Lauantaina ajettiin sinne, kaks päivää kerättiin tavaraa ja sit tiistaina ajettiin takasin. Hieman kyllä kroppa pisti vastaan autossa istumisesta joten eipä taideta pidempiä automatkoja tehdä ennen helmikuuta. Mutta saatiinpa kaikki tarvikkeet mukaan ja nyt ei puutu enää mitään suurempaa. Helpotus sinänsä kun ei sit tarvi enää stressaa siitäkään. Vauva saa vaikka syntyä kun kaikki on kasausta ja järjestelyä vailla valmiina.

Parina viime päivänä on vähän kyllästyttänyt tää olotila. Olis kiva olla taas "normaali" jolta kyseltäs muutakin kuin "miten oot voinu?", "joko supistaa?" ja niin edespäin. Töissäkin vanhemmat on alkanu kyselemään vaikka ja mitä. Eilen murisin, että kukakohan näistäkin ihmisistä kysyis mun kuulumisia tai vointia jos en olis raskaana :P.

Vatsa kasvaa ihan silmissä edelleen. Parina viime päivänä Keijo on liikkunu tosi paljon ihan tossa vatsan pinnassa. Niinku hainevä menis pitkin vatsan pintaa :>. Kai se on iloinen kun oon taas palannu töihin kiljuvien lasten luo :). Menoa ja meininkiä riittää näin muutamaa päivää ennen joulua. Tänään yksi lapsista taas tiirali tuhannen tarkkaa mun vatsanahkaa ja harmitteli kun vauvaa ei voi nähdä. Hirveesti niitä kiinnostaa, että miten se vauva voi olla siellä vatsassa.

Viime yönä näin unta, että Keijo oli syntynyt. Se tuoksui ihanalta <3. Toissa yönä taasen näin unta synnytyksestä ja se ei sattunu ollenkaan.

 

Tällaista tajunnanvirtaa tällä kertaa

 

Adalmis ja Keijo 29+6 (huomenna pokspoks!)

 

Ainiin, eilen saatiin äitiyspakkaus vihdoin! Siellä oli paljon kaikkea hienoa <3.

Tälle tekstille tuli sama otsikko kuin yhdelle aiemmistakin, mutta toi vaan kuvas hyvin tämän hetken tunnetta niin enpä vaihtanut.